Sivukartta

Elämäni kissat

Meidän Didi

Elettiin vuotta 1996. Esko ja minä lensimme Kööpenhaminan maailmannäyttelyyn hakemaan ruskeaa burmakaunotarta Anne Marie Bjelke Hansenilta. Pennusta tuli tuossa näyttelyssä tuomarin paras, joten aika moni pysähtyi katsomaan tummaa kiiltävää pikkuneitoa.

Emme ollenkaan ymmärtäneet, että EC Bjelke's Danish Delight DM, kotoisesti Didi, muuttaisi käsityksemme kissoista. Hetkistä myöhemmin törmäsin termiin ykköstyypin kissa tehdessäni "Kissallesi terveyttä ja pitkää ikää" -kirjaa.

Mitä ihmettä mokoma termi käytännössä merkitsisi? Kaikki alkoi siitä, kun Didi näyttelyssä haistoi minut ja painautui minua vasten. Siinä se - minä olin hänen ainoa luottohenkilönsä! Syvä rakkaus leimahti heti ilmiliekkeihin kummankin rinnassa.

Juuri äskettäin Didi keksi, että Eskon antamaa kinkkuleikettä voi syödä. Tarvittiin lähes seitsemän vuotta, ennen kuin asia oli Didistä varma eikä enää tarvinnut pelätä myrkytystä.

Ykköstyypin kissat ovat luonnossa huolehtineet siitä, että laji säilyi. Ne osasivat etsiä turvallisimmat onkalot, joissa pentujen oli hyvä varttua, ja ne myös taukoamatta valvoivat, ettei vaara päässyt yllättämään. Epäluuloinen ihminen taitaa vartioida reviiriään ja arvioida toisia ihmisiä vähän kissamaiseen tapaan Ilmeisesti ykköstyypin kissa oli myös poikkeuksellisen taitava saalistaja. Nykynäyttelyssä se on usein lujahermoinen, koska se pystyy päättelemään, mikä on vaaraksi ja mikä taas ei.

On hauska havaita, että harvoin koko burmapentue sopii samalle lautaselle aterioimaan. Ykköstyyppiys innostaa pienestä pitäen osoittelemaan omistushalua.

Vuoden 1980:n paikkeilla etsimme omaa rotuamme. Ehdolla oli kolme: venäjänsininen, burma ja abessinialainen. Myöhemmin ymmärsimme, ettei viimeinen olisi oikeastaan tullut kysymykseenkään - lempeä hissukka.

Oletteko huomanneet, miten valitsemme lemmikkimme? Minun ei tarvitse kuin katsoa peiliin: näen siinä itseni nopeajalkaisena burmana. Välttyy kielen synneiltä, kun tarkkailee itseään eikä muita keskenään kinailevia kuppikuntalaisia.

Didi siitoskissana

Didin sulhot olivat kokemattomia nuoria miehiä. Kiihkeistä juhannushäistä syntyi kuitenkin kuusi pentua: pojat suklaat Hannes ja Henrik, lilat Harald ja Helge sekä tytöt suklaa Hatshepsut ja lila Hypsipyle.

Synnytys sujui didimäisesti: rouva aterioi klo 9.00, ensimmäinen pentu syntyi 9.10 ja parissa tunnissa kaikki kuusi. Sitten emo jatkoi ateriointia, ja pentujen vahva kasvuvauhti alkoi.

Toinen pesue oli Harebell Harry Potterin kanssa. Syntyi pelkkiä tyttöjä: kolme sinistä (Ellinor, Esterina ja Eufrosyne) ja yksi ruskea (Erica).

Kolmannen pentueen isä oli Pardofelis Guy Maupassant. Tytöt Cocette ja Calypso olivat suklaita, Chamomilla ruskea sekä Camelita ja Celeste liloja. Pojat olivat lila Corleone ja sininen Constantine. Kun pentue oli noinkin iso, ajattelin, että ruokinta-apu olisi paikallaan. Emo oikein vihaisena tönäisi pennuille tarjotun tutin pois ja pennut säestivät.

Mitä erikoista pennuissa?

Aina tähän kirjoittamishetkeen sakka en ole huomannut mitään erikoista pentujen kehityksessä. Yksikään pentu ei yksikertaisesti sairastanut mitään! Siinä on ihmettelemistä, kun kasvattejamme on parisen sataa. Jotakin oli aina, vaikka kuinka hyvin meni. Todella huonosti onnistuneita pentueitakin on ollut.

Seitsemästätoista pennusta oli emon tapaan neljä ykköstyypin kissaa: Ellinor eli Elli, Erica ja Constantine eli Karma. Ellillä ykköstyyppiys ilmenee suunnattomana ylpeytenä. Se on alusta saakka ollut Eskon kissa. Neito suvaitsi puskea minua ja tulla syliini nukkumaan vasta neljän vuoden kuluttua.

Didiltä puolestaan meni kolme vuotta ennen kuin se suvaitsi lähestyä Eskoa. Erikoisesti se tuijottaa lapsia ja sortsijalkaisten pitkien miesten sääriä. Lienee huonoja lapsuudenkokemuksia. Cocette on hyväntahtoinen höppänä, heti kaikkien kissa. Sen tähden sille onkin varattu tulevaisuus Maarian ja Samuelin kissana.

Didi nukkuu vieressäni aivan kuin vartioisi untani. Heti kun olen hereillä, se kiepsahtaa polkemaan minua kehruun säestyksellä.

Didi on innokas kiipeilijä. Niinpä se jäi kerran kynnestään roikkumaan ja kynsi vahingoittui pahasti. Se oli kuitenkin hyvin äkäinen, kun yritin tutkia vammaa ja hoitaa sitä. Eipä aikaakaan, kun Didi keplotteli kynnen näköjään juurineen pois. Ihme kyllä, paikalle ilmestyi aikaa myöten uusi kynsi, ihan moitteeton. Koko valelääkäri tuo Didi!

Pitää vain ihmetellä, miten terveitä äiti ja sen meillä asuvat tyttäret ovat. Emolta eivät ole kertaakaan silmät vuotaneet, ei vatsa ollut sekaisin eikä hammaskiveä ilmaantunut. Elli on nuollut karvojaan, kun sairauteni takia taivaaseen päässeillä kolmella oli merkkaamisongelmia. Ehkä se ei sietänyt, ykköstyypin kissa kun oli, sellaista uhkaa, jota vieras merkkailu edusti. Vaiva alkoi sittemmin heti korjaantua. Cocette on itse lempeys, kuten sisaruksensakin. Emon tapaan sille ei tule edes hammaskiveä.

Corleone on sisarustensa lailla äärimmäisen lempeä. Paritellessaankin se vain painaa hellästi partneria tassullaan niskasta.

Kolmenkymmenen vuoden ja parinsadan pennun Arbiter-kasvatus on päättynyt hyvin kauniisti. Erikoisesti meitä on ilahduttanut se, että Daidalos Pirmin Jr ja Daidalos Fenella sekä niiden poika Narcissus (Narsku) ovat periyttäneet pitkäikäisyysgeeniä. Kahdenkymmenen vuoden iän saavuttaneita jälkeläisiä on useita ja suoraan alenevassa polvessa on ilmeisesti lisää tulossa.

Terveys, hyvä luonne ja pitkä ikä ovat suurimmat tavoitteet. Enempää kasvattaja ei voi toivoakaan.

Vielä on erikoista, jopa ainutlaatuista, että Didin 17 lapsesta ilmeisesti jokainen olisi päässyt korkeimpaan näyttelyarvoon. Asia oli kiinni vain näyttelyttämishalusta.

Ainoa rike on, että Didi kantaa yksikiveksisyysgeeniä. Jotta vika ilmaantuisi, geenin on tultava niin isän kuin emon puolelta.

Oli hauska seurata, miten emo ja Elli tarkkailivat Coceten menettelyä. Kun se toi lelun, kaikki ihailivat saavutusta. Aikansa seurattuaan emo ja Elli tulivat myös lelu suussa kovasti huutaen. Sitten onkin kehumisen ja taputuksien paikka. "Voi, miten hienoa!" Ensimmäisen saaliin Elli toi kesällä: se kantoi perhosta suussaan ja huusi hirvittävästi. Minäkin juoksin kipeillä jaloillani pelastamaan perhosta.

Ihmisvauvan itkiessä Didi juoksi vauvan äidin luo. Ilme kertoi, että emon on huolehdittava lapsestaan.

Nyt sitten on jo jännittävää seurata kissojen suhtautumista juoksentelevaan ihmispentuun. Ellin käytös kertoo, ettei mikään voisi vähemmän kiinnostaa. Didiä suorastaan inhottaa koko otus. Cocette taas on kerrassaan innoissaan, kun lapsi sitä silittää ja taputtaa.

Didin ykköstyyppiys saa hauskoja piirteitä. Siivoojarouvan pölynimurille piti sylkeä jo ikkunankin läpi. Eskon kolistelu ulko-ovella sai aikaan murinareaktion - lapset ja koti vaarassa. Didi on ainoa kissa, jonka kynsiä en saa yksin leikatuksi. Aina on oltava toinen ihminen leikityttämässä. Onhan se hirveää, kun aseet viedään!

Innokkain näyttelyissä olija pennuista on Esterina. Se hyppii, veikistelee ja suorastaan nauttii näytteillä olemisesta.

Tuli sitten vielä vitsikäs tieto: kun Camelita oli autokyydissä tulossa Jyväskylään näyttelyyn, se rupesi naukumaan, kun auto lähestyi kaupunkia. Neito tiesi tulleensa lapsuuden kodin luokse. Mitähän kissan ajatus- ja muistimaailma sisältääkään?

Oma lukunsa olivat Ellin ulkomaanmatkat. Nykyiset kuljetuskopat ovat varsin heikkotekoisia. Tarmokas kissa kyllä saa itsensä niistä ulos. Niinpä Elli, herran enkeli, oli aina otettava mukaan kahville. Siinä se katsoa nakotti, miten mamma joi kahvia. Laivaan tultaessa ja siitä poistuttaessa Ellin pää pilkisti vetoketjun välistä.

Kerran tulimme laivalle, jonne ei olisi saanut ottaa eläimiä mukaan. Eipä auttanut muu kuin pistää takki kopan päälle. Kissaneito oli tyytyväinen, eikä laivan henkilökunta huomannut.

Mirjam Numminen

Ylpeä Elli, herran enkeli, arvioi tuomaria. Kuva: Heikki Siltala.

Onko mukavampaa katsottavaa kuin kuutoset sylissä?