Sisällysluettelo

Kissojen häntäviat

Eläinlääkäri Leila Salo on esitellyt varsin valaisevasti häntävikaa Kissa nro 6:ssa 1989. Turvaudun paljolti hänen sanomaansa, kun esittelen häntävikaa tässä kirjoituksessani. Kaavakuvat on tehty Burman-lehden 13/78 perusteella. Niiden tekijänä ja selostajana on ollut tunnettu kissatuomari ja kasvattaja Ferenc Ung.

Periaatekuvat tämän jutun lopussa

Perinnöllistä vai ei?

Itse olemme kasvattaneet burmia parikymmentä vuotta, ja sen tähden häntävikojakin olemme lähestyneet burmien kautta. Burman historia vie siamilaiseen - ensimmäinen burmahan on itse asiassa siamilaisesta kehitelty tai kehittynyt tonkineesi. Tarut kertovat syyn siamilaisen häntävikaan ja karsastukseenkin. Siamin prinsessat tarvitsivat sormuksilleen säilytyspaikan. Mikä sen parempi olisikaan ollut kuin siamilaisen mutkahäntä!

Toinenkin syy mutkahäntään oli - kissan piti temppelissä vartioida arvokasta maljakkoa. Sen ympärille kissa kiersi häntänsä, ja siinä samassa häntä mutkistui ja silmätkin kieroutuivat tehtävän tärkeydestä.

Tarinat ovat tarinoita, mutta tarinoissa on totta toinen puoli. Kissoilla on paljon häntävikoja rotuun katsomatta, (monirotuisilla) kotikissoillakin. Burma on siinä mielessä ongelmallinen, että ollaan varsin lähellä ensimmäistä burmaa ja lukuisia häntävikoja. Esim. oma lähes 14-vuotias uroksemme Narcissus on 15 sukupolven päässä burmien kantaemosta. Geenien historiassa tuollainen matka on vain yksi silmänräpäys.

Muutama vuosi sitten Suomessa paljastui ihmisten kuuro-sokea-tekijän alkuperä. Se on lähtöisin geenimutaatiosta, joka paikallistuu Etelä-Savoon kymmenien sukupolvien päähän.

Joskus kuvitellaan, että periytyminen on sangen vähäistä, mutta se on toiveajattelua. Chris Madsen esittää kirjassaan Natural Cats, että häntävika periytyy resessiivisesti. Toisin sanoen, jos käytät knikkihäntäistä kissaa, varmasti lähetät knikkihäntägeenit kiertoon. Sukupolvi toisensa jälkeen voi mennä hyvin, mutta jonakin päivänä on totuuden hetki.

Myös Leila Salo korostaa häntävian periytymistä. Samaan ajatukseen olen törmännyt joillakin eläinlääkäreiden luennoilla.

Silloin on tosi kysymyksessä, kun knikki siirtyy selkärankaan tai muualle luustoon. Lantion luuston epämuodostumat voivat estää urosta astumasta ja naarasta synnyttämästä. Ei ole selvitetty, mikä yhteys on purentavioilla ja knikillä. Myös on selvittämättä lattarinnan synty. Kiinnostava kysymys on myös stiff tailin ('jäykkä häntä') yhteys esim. varpaiden luuston yhteen sulautumiseen. Kysymyksiä voi heittää ja niihin etsiä vastausta.

Matkan varrella olen huomannut, että jos nyt ei aivan suoraan jokin periydy, ainakin taipumus periytyy. Aikanaan ruotsalainen llga Liljenberg kertoi, että nyt jo kuolleen Divinamme isä Orvar (Belladonna Kassius) 'puhui' kanarialinnun äänellä. Divina ei ollut piipittäjä, mutta jälkikasvussa on seitsemännessä polvessa kanarialintuja... Arbiter Super Puma 'haukkui' pentuna, jotkin sen jälkikasvusta haukkuvat, eli Suomessa on haukkuvia kissoja. Isien pahat teot kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Siihen pitäisi lisätä: tai paremminkin lukemattomien sukupolvien päähän.

Miten huomata häntävika?

Ongelmallisinta on, etteivät kaikki häntäviat ollenkaan ilmene luovutusikään mennessä. Vain selvät viat paljastuvat ensimmäisinä elinviikkoina. Hännän luutuminen kestää lähes puolentoista vuoden ikään saakka - silloin voi huokaista helpotuksesta. Jos siis ostat varman päälle siitoskissan, puolitoistavuotias olisi hyvä valinta.

On opettavaista seurata häntävian kehittymistä. Sormien herkkyys ja taito kasvavat tunnustelun myötä. Alkuun knikit yleensä voivat tuntua paksuntumilta. Vähitellen ne kehittyvät selviksi knikeiksi.

Uudelle kissan ostajalle on hyvä ja tarpeellista kertoa kaikista rodun mahdollisista vioista tätä kuitenkaan pelästyttämättä. Eihän kissa ole luomakunnassa mikään poikkeus, jota ei koskisi vajavuuden laki. Jokaisella elollisella on huonoja geenejä, jopa tappavia, geenimutaatioita ja ties mitä. Terve suhtautuminen myös näihin poikkeamiin olisi tavoite.

Häntävika voi tulla onnettomuudenkin myötä, mutta missään nimessä se ei ole yleispätevä selitys. Aina siihen saakka ajattelin, että hännän vioittuminen myöhemmällä iällä on pelkkä tarina, kunnes puolivuotias Narcissus työnsi yli viisivuotiaan isoäitinsä äidin, liukulaatikkoon littanaksi painautuneen Divinan, häntävikaiseksi. Häntä lienee jäänyt siinä rytinässä laatikon väliin. Nuori herrasmies onneksi jäi vartijaksi laatikon viereen kertomaan, että laatikossa oleva isoäiti oli häntävaurioisena edes hengissä.

Miten sitten menetellä?

Olisi hyvä olla valpas myös knikin kanssa, kun kasvattaa. Ollaanhan luustovian kanssa tekemisissä, mikä on aivan eri asia kuin esim. värivirhe tai raidat, joista melutaan joltisestikin. Knikkihäntäisten kissojen siitokseen käyttöä tulisi välttää. Myös kissat, jotka tuottavat knikkihäntäisiä pentuja partnerin vaihtamisesta huolimatta, tulisi hylätä siitoksesta.

Jos kissalla on pienikin knikin tapaiseksi ajateltava ja jos sillä kaikesta huolimatta kasvattaa, partneri tulisi valita huolellisesti. Sillä sitten ei saisi olla pientäkään knikiksi ajateltavaa, eikä sen sukulaisillakaan. On vain vaikea etsiä suvusta tietoja, koska kissat ovat kovin kansainvälisiä eikä sukua siis tunneta. Omassa kasvatuksessa olen yrittänyt päästä siihen, ettei tulevien pentujen sukutau1ussa olisi paria useampaa häntävikaista.

Valppaus myös luustoasioissa on paikallaan. Tietysti on tavoitteena kaikin tavoin terve hyväkuntoinen kissa, jonka myötä tulevat geenit olisivat mahdollisimman kelvolliset.

Kuvassa 1 on terve normaali häntä (pienemmässä kaaviossa koko hännän muoto). Sormenpäillä häntää sivellessä nivelvälit tuntuvat nikamien välissä säännöllisinä paksunnoksilta eivätkä sormet törmää esteeseen, tavallista paksumpaan, jäykkään tai aristavaan kohtaan. Terve häntä liikkuu vapaasti ja kivuttomasti.

Kuvassa 2 on vasemmanpuoleinen nikama virheetön, keskimmäinen normaalia paksumpi (tuntuu pallona, solmuna) ja viimeinen epämuodostunut (koukkumainen "knikki"). Keskimmäinen "pallomainen" nikama voi olla myös viimeinen nikama hännän päässä. Rustomaiset nivelpinnat ovat normaalit, eikä nivelessä esiinny jäykkyyttä. Kuva 2:n nikamavika on perinnöllinen. Epämuodostuma on syntynyt lihaksistoon, suonistoon ja nivelpussiin pesiytyneen pitkäaikaisen sairauden vuoksi. Nivelontelo muuttaa muotoaan, rustopinta murtuu ja kuluu, kun sairaan puolen nivelpinnat koskettavat toisiaan jatkuvasti. Jäykkyys lisääntyy. Lääkitys voi parantaa liikkuvuutta, joskaan ei normaaliksi. Eriasteiset virheasennot jäävät pysyviksi muodonmuutoksiksi.

Kuvassa 4 on kuvan 3 prosessi jatkunut edelleen. Sairaus on ohitse, pehmeät osat ovat palautuneet ennalleen, eikä paikkaa enää arista. Uusi luukudos on kasvanut ruston tilalle ja lukinnut nivelen liikkumattomaksi mutkaksi, joka tuntuu kohoumana. Muuten häntä liikkuu normaalisti. Kuvassa 5 nikaman pituuskasvussa on häiriö: sen yläpuoli on jäänyt normaalia lyhyemmäksi. Rasitus johtaa rustoisten nivelpintojen epämuodostumiseen, kuten tapauksessa 3 ja 4. Kuvien 2 - 5 virheet voivat esiintyä erilaisina yhdistelminä tai välimuotoina. Kuvassa 6 ei ole häntämutkasta kyse, vaan hännässä on tulehdus. Häntä toimii täysin normaalisti, ellei tulehdus osu nivelpussin kohdalle. Tulehdus tuntuu pehmeäreunaiselta, ja se on hännän keskipaikkeilla tai 2/5 sen tyvestä. Usein ihoon puhkeaa reikä, josta neste valuu pois, ja häntä kuntoutuu. Pahassa tapauksessa tulehdus leviää, ja voi tulla kuvan 5 häntämuutoksia. (Referoijan huomautus: Syynä on talirauhastulehdus tai esim. purema. Ollaan tekemisissä sangen vaikeasti hoidettavan ongelman kanssa, jossa ovat tarpeen lääketiede yhtä hyvin kuin vaihtoehtohoidotkin.)

Kuvat ovat periaatekuvia.

 

Mirjam Numminen

 

Kuvan 7 nikamissa ei ole mitään vikaa, vaan siinä lihaksisto on tulehtunut, kouristunut ja paksuuntunut. Ns. "hermomutka" vaikuttaa anatomialtaan edellisen kaltaiselta: lihasjännitys vetää häntää kaarelle, kun kissa on jännittynyt tai hermostunut. Mitään toimintamallia ei ole.

Sverakin tuomarikonferenssin mukaan v. 1978 (huomaa vuosi) vakava virhe oli, jos kissan arvostelutilanteessa näkyi hännässä mutka tai sormiin tuntui hännän paksunnos tai asentomuutos koko arvostelun ajan. Niinpä kuvan 6 ja 7 muutoksia voidaan pitää vähäisinä sairauksista johtuvina muutoksina eivätkä ne ehkä epää sertifikaattia muutoin kelvokkaalta kissalta.

Aikaa on kulunut, ja niin on syytä lisätä vielä yksi muunnos - tätä nykyä varsin yleinen jäykkä häntä (stiff tail). Siinä on kyse samasta asiasta kuin kuvassa 4. Luutuminen on enemmän tai vähemmän kaventanut nikamien väliä (mikä estää nikamien normaalia liikkumista), tai sitten nikamaväli on hävinnyt kokonaan. Yleisyyden takia tässäkin epäilee perinnöllistä heikkoutta, ei niinkään vammaa.