Niitä näitä (ja kissa mukana)

Tässä historiallinen kuva vuodelta 1985. Daidusta tulee kaikkien kategorioiden paras. (Sitä tarkoitti BIS siihen aikaan!) Sakari Honkosella on nahkarannekkeet, jotka ilmestyivät assistenteille silloin, kun burmia alettiin arvostella. "Yllättävästi" burmat alkoivat noihin aikoihin kiltistyä. Nahkarannekkeet joutivat tunkiolle.
Kakkostyypin kissa Cocette on heti kaikkien kaveri ja innostuu lapsistakin.
Hauskinta tällä hetkellä kissataloudessamme on seurata, miten ykkös- ja kakkostyypin kissat eroavat toisistaan. Didi-emo on erittäin epäluuloinen, mikä on luonnossakin henkensä säilyttävän ominaisuus. Epäluuloisuus ilmenee monin tavoin, mm. siten, että kesti seitsemän vuotta ennen kuin tämä kissa suostui syömään Eskon käden tarjoamaa kinkkuleikettä.

Elli taas on nimenomaan Eskon kissa, ollut heti vauvaiästä saakka. Tarvittiin neljä vuotta ennen kuin se tuli syliini ja ennen kuin se teroitti kynsiään sääriini. Cocette taas on maailman hyväuskoisin höppänä, ihana kaveri heti kenen kanssa tahansa, myös pienille lapsille.

Didi on ehkä siksikin lujin sitein kiintynyt minuun, että se joutui jo neliviikkoisena eroon emostaan. Ihmisen polkeminen ja vimmattu kehrääminen kuuluvat aina vain asiaan. Emon kaipuu ei lopu koskaan. Kyllä tässä tautini runtelemat luut ja lihakset joutuvat koville!

Seurasin, miten Didin puoliksi irti repeytyneen kynnen kävisi. Ei ollut puhettakaan, että ihminen olisi saanut tarkastella vauriokohtaa tarkasti. Kissa katseli auttajaksi tarjoutunutta ihmistä sen näköisenä, että varmaan oli viisainta pysytellä erossa kynnen hoitopuuhista. Pian huomasin, että Didi oli heittäytynyt vale-eläinlääkäriksi ja itse ottanut kynnen pois.

Uskon, että nykyisen kissakolmikkomme odotettu ikä on parisenkymmentä vuotta. Kaikki näet kantavat pitkäikäisyysgeeniä. On ihanaa vanheta näin erikoisten olentojen kanssa.

*

Suomessa rotukissaharrastus alkoi melko myöhään (oikeastaan vasta 1970-luvulla). Viivästys johtui siitä, että sodan runtelemassa maassa oli ihmisten mielestä tähdellisempääkin tekemistä kuin näytellä kissoja julkisesti.

Burmankissa on ihmisen kehittämä rotu, ja siitä seuraakin, että se on kasvattamisen kannalta erikoisen vaikea rotu. Kapea geneettinen pohja altistaa kovin helposti sairauksille ja häiriöille.

Tässä joukossa Suomen burmat muodostavat oman erikoisen ja ainutlaatuisenkin saarekkeensa maailmassa. Syynä on se, että burmamme pohjautuvat viiteen erittäin terveeseen ja pitkäikäisyysgeeniä kantavaan kissaan. Viljo Honkonen toi Suomeen Australiasta sisarukset Songhran Kollette Run (naaras) ja Koshimban (uros). Me taas toimme Ruotsista Daidalos-sisarukset Pirmin Jr:n (Daidu) ja Fenellan. Myös Bjelke's Danish Delight kuuluu pitkäikäisten porukkaan.

Siinä sitten syöksyimme kasvatukseen ja näyttelyihin, kun menestystä tuli. Nautimme Luojan antamasta lahjasta sotaa kärsineelle kansalle. Omakotitalomme lainojen korot olivat 20 prosentissa, mutta mikään ei harrastusta pidätellyt. Varmaan samoissa tunnelmissa oli ollut Viljokin.

Suomalaisten burmien juhlat olisivat olleet vähissä ilman näitä viittä kissaa. Siitä kertovat ensimmäiset pentueemme.

Ensimmäinen burmamme Brunette Surprise (Sisi) oli ruotsalaista ja australialaista alkuperää. Sen kahdessa pentueessa (uroksena Wildshadow Red Firekiss) oli kahdeksan pentua. Yhdeltä puuttui etujalasta luu, kaksi oli lattarintaa. Punaiset ja cremet olivat täysiä seeproja.

Ruotsalainen Tintomara's Divina oli erittäin hyväluonteinen ja hienoturkkinen kissa. Arbiter Rafaelon kanssa se sai kaksi pentuetta ja yhden pentueen Daidun kanssa. Ensimmäisistä pentueista jäi yhteensä kahdeksan henkiin.

Raffun ja Divinan 17 pennussa oli kaikkea mahdollista: kallovikaisia, avomahoja jne. Mitään varsinaista syytä ei ollut. Kukaan ei keksinyt, että kyseessä oli burmasyndrooma. Kukaan ei kyllä tuohon aikaan ollut vielä kuullut koko sanaa.

Daidun ja Divinan pennuista jäi kuudesta pennusta henkiin neljä - käypäisiä yksilöitä. Ne olivat terveitä ja tomeria.

Naurettava yritys on moderni amerikkalainen burma. Siinä on hakemalla haettu lisää ongelmia, kun naamaa on litistetty ja korvat nostettu pystyyn. Eihän meillä vain olla menossa juuri siihen suuntaan?

Kolmena kymmenenä vuotena meillä on ollut kaksitoista siitoskissaa (yksi siamilainen). Matadorimme Daidu, Fenella ja Narsku saivat yhteensä parisen sataa pentua. Yhdelläkään ei ollut edes kunnollista häntävikaa. Tynkäjalan olen nähnyt parisenkymmentä vuotta sitten. Emo (Rara) synnytti eläinlääkärissä, ja minä piilotin heti viallisen pennun roskakoriin, ettei vain eläinlääkäri olisi pelästynyt moista hirviötä...

*

Bjelke's Niilo tuli meille tapaamaan "äitirouva"-Didiä. Herra ei kuitenkaan osoittanut pienintäkään kiinnostusta varsinaiseen aiottuun tehtäväänsä. Uusi ympäristö, ruoka ja minun seurani syrjäyttivät kaiken muun. Eläimet vaistoavat, kuka niitä aivan erikoisesti rakastaa.

*

Kyllä kissanäyttelytoimintakin on muuttunut 30 vuodessa. Aloitetaanpa vaikka tuomareista. Näyttelyissä oltiin hiiren hiljaa. Kukaan ei huudellut tuomareille eikä edes toisilleen niin kuin nykyajan huonosti kasvatetut mukulat.

Näyttelyyn pukeuduttiin kuin suureen juhlaa. Vaatteiden piti olla siistit. Eihän kukaan voinut pukeutua retalefarkkuihin. Miehilläkin oli puku päällä tai ainakin kravatti kaulassa, valkoinen paita ja pikkutakki.

*

Suuri kunnia oli saada tuomari Toini Tikkanen katsomaan jokainen pentueemme. Hän tutki tarkoin ja kertoili näkemyksiään. Kerran meitä ihmetytti, kun hän sanoi, ettei pennuista tule vanhempiensa Raffun ja Divinan veroisia: "Miten on mahdollista, että noin hyvillä vanhemmilla on noin vaatimattomia lapsia." Arvostimme kovasti rehellistä mielipiteen ilmaisua.

Hauskin tokaisu tuli Kate Stierncreutzin suusta, kun hän katseli Raraa. "Kyllä tämä kissa on ollut hieno nuorena, mutta nyt on tilanne se, että minä voisin yhtä hyvin mennä missikisoihin!" Katella oli tiukat pitkikset jalassa. Katse oli terävä, ja arvio varmaan oikea. Seuraavana päivänä Rara oli kuitenkin jälleen paneelissa. Oli eri tuomari. Ja olihan Rara ensimmäisenä burmana Pohjoismaissa saanut molemmat Eurooppa-tittelit.